Hallitus julkisti muutama viikko sitten suunnitelmansa
alkoholilain kokonaisuudistukseksi. Monien muiden uudistusehdotusten joukosta
vilkkaimmin julkisuudessa on puhuttanut entistä vahvempien oluiden pääsy
vähittäiskauppojen valikoimiin. Kommentointi puolesta ja vastaan on ollut
vilkasta ja värikästä, mutta yksi asia on kuohuttanut mieltäni.
Suurten medioiden otsikoissa on taas alkanut esiintyä termi ”nelosolut”
kuvaamassa kaupoissa nyt myytävän, korkeintaan 4,7 tilavuusprosentin oluen vahvuuden
ylittävien oluiden joukkoa. Vuonna 1994 ennen Suomen liittymistä Euroopan
Unioniin alkoholilakimme uudistui ja oluen vanhat veroluokat kuopattiin.
Oluista alettiin kerätä alkoholitilavuuteen ja juomamäärään perustuvaa
progressiivista alkoholiveroa. Termi keskiolut, joka siis viittaa vanhaan III
veroluokkaan (3,7-4,7 til-%), jäi elämään lähinnä maitokauppavahvuisten tai
C-anniskeluluvalla myytävien oluiden yleisnimenä. Alun perin ”keskari” oli siis
pelkästään vahvuuden kuvaus, jolla ei ollut mitään tekemistä maun, värin, saati
laadun kanssa.
Eritoten vanhemmat kuluttajat tekivät kuitenkin pidemmälle
meneviä yleistyksiä, ja heille ”keskari” oli vaaleaa, yleensä ison panimon valmistamaa
virheetöntä, mutta tasaisen tylsän makuista lagerolutta. Vielä nykyisinkin
joutuu joskus korvat punaisena kuuntelemaan ohjeistusta ”Laita poeka nyt vaan
sitä keppanaa lasiin ja vähän äkkijä!”, esiteltyään ensin valikoimansa
erilaisia makuja ja vahvuuksia. Näin erityisesti maatalouskulkuneuvoilla kevättalvella
tehtyjen mielenilmausten aikaan.
Suurta sisäistä hilpeyttä herätti myös joku aika sitten
iäkkään naisasiakkaan kommentti esiteltyäni pilsner-tyyppistä olutta sopivaksi
erään ruoka-annoksen kanssa. ”Pilsneriäkö? Eikö tämän kanssa oikea olut sovi
lainkaan?” Samaan tapaan siis pilsneri on edelleen toisille se I-veroluokan olut.
Mutta se nelosolut! Jo ennen hallituksen linjausta 5,5
tilavuusprosentin ylärajasta vähittäiskaupassa mediassa rinnastettiin kaikki
yli 4,7%:n oluet ”nelosiksi”. Jos vanhaa alkoholilakia katsotaan, näin tosiaan
määriteltiin ennen vuotta 1994. Jotkut ehkä muistavat minkälaista oli tarjonta
tuolloin Alkoissa ja anniskeluravintoloissa. Keskaria vahvemmat oluet olivat
suurelta osin samankaltaisia niiden kanssa, joita nyt kannetaan Viron laivoilta
ja viinamarketeista. Nämä Suomen kansa siis tunnistaa nelosoluiksi. Ja näille
siis ensi vuonna avautuvat markkinat Suomen reilussa kolmessa tuhannessa
vähittäiskaupassa.
Tässä yhteydessä joiden oluiden kutsuminen ”nelosolueksi”
vahvasti väheksyvä ilmaus. Vai mitä mieltä ovat runsaan makuisten ja hienostuneiden
imperial stoutien ystävät? Entä happamien ja moniulotteisten lambicien fanit
tai mausteisten ja hedelmäesteristen vehnäbockien kannattajat? Luulen, ettei ”nelosolut”
kuulu heidän sanastoonsa, kun he puhuvat suosikkijuomistaan. Yhtä vähän uskon
alkoholipitoisuuden pelkästään olevan se, mistä oluen harrastajat nauttivat
lempioluissaan. Alkoholin tuoma panos oluen kokonaiselämykseen on kuitenkin
merkittävä. Parhaat oluet kuitenkin tarvitsevat muitakin ulottuvuuksia
päästäkseen klassikkoluokkaan. Miellyttävää aromia käymisestä, maltaista tai
humalista. Runsas ja kestävä vaahto laadukkaista raaka-aineista. Kauniin kirkas
tai samea ulkonäkö ja väri maltaista. Miellyttävä maku kaikista
korkealaatuisista raaka-aineista, hyvin hallitusta prosessista ja
ammattimaisesta reseptiikasta. Tasapainoinen ja haluttava kokonaisuus on aina
lukuisien osa-alueiden onnistumisten tulos.
Oluiden, vahvojen tai mietojen, laadun mittari on kuluttajille
aina hyvä maku eikä sitä voi mitata numeroilla. Sen vuoksi sallisin kaiken
vahvuisten oluiden pääsyn mahdollisimman kattaviin jakelukanaviin. Oluen
mikrobiologiselle laadulle voidaan antaa numeraalisia arvoja, mutta se on
kokonaan uuden pohdinnan aihe.
Tätä kirjoittaessani sain tiedon suomalaisen
rockjournalismin legendan ja Suomen uuden aallon olutvallankumouksen
tienraivaajan Mikko Montosen poismenosta.
Lepää rauhassa, Mikko.
