keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Mies kyynelehtii

Olen nyt 52-vuotias ja huomaan, että yhä useammin silmäni kostuvat mitä erilaisimmissa tilanteissa. Viimeksi sunnuntaiaamuna lukiessani Helsingin Sanomista Lauri Malkavaaran kirjoitusta edesmenneestä toimittaja Ilkka Malmbergista. Kyynel ei kohonnut silmään niinkään minulle tuntemattoman henkilön kuoleman johdosta, vaan koska kirjoittaja onnistui upeasti luomaan kuvan henkilöstä, joka oli paneutunut tehtäväänsä suurella intohimolla ja omalla panoksellaan vienyt omaa ammattialaansa aivan uudelle tasolle. Ja sitten syöpä vei miehen. Tuntuu epäreilulta kun ammattinsa taitaja otetaan liian aikaisin pois.

Vaikka miehen itku ei mielestäni ole häpeä eikä heikkouden merkki, en kutsuisi silmien kostumista itkemiseksi. Aika usein silmiini nousee kyyneleet iloisista asioista, kun jotain poikkeuksellisen hienoa tapahtuu. Se voi olla taidokkaasti tulkittu musiikkiesitys tai riemuisa tuuletus upean urheilusuorituksen jälkeen. Jotain hämmästyttävän hienoa ja ainutlaatuista.

Olen valitettavasti jo menettänyt nuoruuden ystäviäni kuoleman kautta, kai se kertoo jotain iästäni, luulisin. Kavereita, joiden kanssa tehtiin kaikkea jännää kasvaessamme aikuisiksi. Aina kun tällaisen menetyksen on joutunut kohtaamaan, on se tuntunut pahalta. Mutta jostain syystä en ole vuodattanut kyyneliä uutisia kuultuani, vaan olen aina pyrkinyt kanavoimaan suruani johonkin tekemiseen. Valokuvia, musiikkia, muistoja, puheluita ja viestejä ystäville. Jotain, joka on helpottanut siinä tilanteessa.

Lähes vuosi sitten sain kuulla rakkaan ystäväni sairastuneen ihosyöpään, tuohon ehkä veemäisimpään tautiin mitä tiedetään. Uutinen oli shokki, mutta kun sain tiedon potilaalta itseltään, oli heti pyrittävä positiiviseen ja kannustavaan lähestymiseen asiassa. On todella vaikeaa keksiä mitään rohkaisevaa kerrottavaa kaverille, joka oikeasti pelkää kuolevansa, mutta ei ole varma siitä, mitä on tulossa.

Vihdoin kesän lopulla sain kuulla, että tauti oli nujerrettu ja elämä jatkuu. Oltiin molemmat iloisia ja toiveikkaita elämän suhteen. Lokakuun lopulla istuin taksissa matkalla Kaapelitehtaalle OlutExpoon, kun sain kuulla syövän tehneen etäpesäkkeen aivoihin ja vieneen ystävältä puhe- ja liikuntakyvyn. Tuska iski kuin miljoona salamaa, mutta jälleen työ sai toimia lääkkeenä surulle ja paha olo työnnettiin taustalle.

Sunnuntaina Expoa purkaessamme soitin viimeiseksi jääneen puhelun ystävälle, vaikka tiesin, etten puhelussa saakaan vastausta kaamean sairauden vietyä puhekyvyn. Puhuin kauniita asioita tulevasta kohtaamisesta ja koetin valaa uskoa tervehtymiseen, vaikka tiesin toivon jo ehtyneen. Kyyneleet valuivat 10-minuuttisen puhelun aikana pitkin poskiani ja piilouduin Kaapelitehtaan parven verhojen taakse, vaikka ketään lähellä nähnytkään. Vaistosin, että langan päässä ystäväni ymmärsi sanani. Toimivan käden peukun näin mielessäni nousevan hyväksyvänä kannustukselleni.

Oman lapsen menettäminen lienee kaikille vanhemmille se menetys, jota kukaan ei haluaisi kohdata. Ystävän menetys on myös tragedia, joka jättää syvät jäljet. Toveruuden siteet voivat olla hämmästyttävän vahvoja. Olen lukuisia kertoja katsonut videon, jolla Wilsonin siskokset Ann ja Nancy esittävät joulukuussa 2012 suuren bändin ja kuoron säestämänä Led Zeppelinin klassikkokappaleen ”Stairway to Heaven”. Tulkinta on häkellyttävän huikea ja parvella siitä nauttivat alkuperäisen esittäjän kolme elossa olevaa muusikkoa. Videon tietyssä kohdassa nähdään yhtyeen laulaja Robert Plant katsomossa silmät selkeästi kostuneina. Tulkinta mediassa oli, että taidokas esitys sai legendan itkemään.

Videon lopussa rumpuja soittaneen Jason Bonhamin nähdään antavan aplodeja yleisön suuntaan ja taputtavan oikealla nyrkillään rintaa sydämen kohdalta. Parvella Robert Plant vastaa välittömästi samalla tervehdyksellä. Syynä liikutuksen kyyneliin lieneekin Plantin rakkaan ystävän ja bändikaverin John Bonhamin muiston palautuminen mieleen tämän pojan soitosta. Led Zeppelinin rumpali John Bonham menehtyi vuonna 1980 vain 32-vuotiaana eikä yhtye jatkanut esiintymisiä tai levytyksiä kenenkään toisen rumpalin kanssa. Tribuuttikonserteissa Jason Bonham sen sijaan sai kunnian korvata isänsä rumpujen takana. Ja hienosti korvasikin.

Itse kyynelehdin jo pelkästään Wilsonin sisarusten ja yhtyeen upealle tulkinnalle. Kerta toisensa jälkeen.

Ja Sibeliuksen Finlandia ja Laineen Tuntematon Sotilas Itsenäisyyspäivänä tekevät saman aina uudestaan.

Lepää rauhassa, Jouko! Hyvää matkaa sinne jonnekin, rakas ystävä.
Jouko Tapani Vilkki 23.11.1962-6.12.2016