keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Mies kyynelehtii

Olen nyt 52-vuotias ja huomaan, että yhä useammin silmäni kostuvat mitä erilaisimmissa tilanteissa. Viimeksi sunnuntaiaamuna lukiessani Helsingin Sanomista Lauri Malkavaaran kirjoitusta edesmenneestä toimittaja Ilkka Malmbergista. Kyynel ei kohonnut silmään niinkään minulle tuntemattoman henkilön kuoleman johdosta, vaan koska kirjoittaja onnistui upeasti luomaan kuvan henkilöstä, joka oli paneutunut tehtäväänsä suurella intohimolla ja omalla panoksellaan vienyt omaa ammattialaansa aivan uudelle tasolle. Ja sitten syöpä vei miehen. Tuntuu epäreilulta kun ammattinsa taitaja otetaan liian aikaisin pois.

Vaikka miehen itku ei mielestäni ole häpeä eikä heikkouden merkki, en kutsuisi silmien kostumista itkemiseksi. Aika usein silmiini nousee kyyneleet iloisista asioista, kun jotain poikkeuksellisen hienoa tapahtuu. Se voi olla taidokkaasti tulkittu musiikkiesitys tai riemuisa tuuletus upean urheilusuorituksen jälkeen. Jotain hämmästyttävän hienoa ja ainutlaatuista.

Olen valitettavasti jo menettänyt nuoruuden ystäviäni kuoleman kautta, kai se kertoo jotain iästäni, luulisin. Kavereita, joiden kanssa tehtiin kaikkea jännää kasvaessamme aikuisiksi. Aina kun tällaisen menetyksen on joutunut kohtaamaan, on se tuntunut pahalta. Mutta jostain syystä en ole vuodattanut kyyneliä uutisia kuultuani, vaan olen aina pyrkinyt kanavoimaan suruani johonkin tekemiseen. Valokuvia, musiikkia, muistoja, puheluita ja viestejä ystäville. Jotain, joka on helpottanut siinä tilanteessa.

Lähes vuosi sitten sain kuulla rakkaan ystäväni sairastuneen ihosyöpään, tuohon ehkä veemäisimpään tautiin mitä tiedetään. Uutinen oli shokki, mutta kun sain tiedon potilaalta itseltään, oli heti pyrittävä positiiviseen ja kannustavaan lähestymiseen asiassa. On todella vaikeaa keksiä mitään rohkaisevaa kerrottavaa kaverille, joka oikeasti pelkää kuolevansa, mutta ei ole varma siitä, mitä on tulossa.

Vihdoin kesän lopulla sain kuulla, että tauti oli nujerrettu ja elämä jatkuu. Oltiin molemmat iloisia ja toiveikkaita elämän suhteen. Lokakuun lopulla istuin taksissa matkalla Kaapelitehtaalle OlutExpoon, kun sain kuulla syövän tehneen etäpesäkkeen aivoihin ja vieneen ystävältä puhe- ja liikuntakyvyn. Tuska iski kuin miljoona salamaa, mutta jälleen työ sai toimia lääkkeenä surulle ja paha olo työnnettiin taustalle.

Sunnuntaina Expoa purkaessamme soitin viimeiseksi jääneen puhelun ystävälle, vaikka tiesin, etten puhelussa saakaan vastausta kaamean sairauden vietyä puhekyvyn. Puhuin kauniita asioita tulevasta kohtaamisesta ja koetin valaa uskoa tervehtymiseen, vaikka tiesin toivon jo ehtyneen. Kyyneleet valuivat 10-minuuttisen puhelun aikana pitkin poskiani ja piilouduin Kaapelitehtaan parven verhojen taakse, vaikka ketään lähellä nähnytkään. Vaistosin, että langan päässä ystäväni ymmärsi sanani. Toimivan käden peukun näin mielessäni nousevan hyväksyvänä kannustukselleni.

Oman lapsen menettäminen lienee kaikille vanhemmille se menetys, jota kukaan ei haluaisi kohdata. Ystävän menetys on myös tragedia, joka jättää syvät jäljet. Toveruuden siteet voivat olla hämmästyttävän vahvoja. Olen lukuisia kertoja katsonut videon, jolla Wilsonin siskokset Ann ja Nancy esittävät joulukuussa 2012 suuren bändin ja kuoron säestämänä Led Zeppelinin klassikkokappaleen ”Stairway to Heaven”. Tulkinta on häkellyttävän huikea ja parvella siitä nauttivat alkuperäisen esittäjän kolme elossa olevaa muusikkoa. Videon tietyssä kohdassa nähdään yhtyeen laulaja Robert Plant katsomossa silmät selkeästi kostuneina. Tulkinta mediassa oli, että taidokas esitys sai legendan itkemään.

Videon lopussa rumpuja soittaneen Jason Bonhamin nähdään antavan aplodeja yleisön suuntaan ja taputtavan oikealla nyrkillään rintaa sydämen kohdalta. Parvella Robert Plant vastaa välittömästi samalla tervehdyksellä. Syynä liikutuksen kyyneliin lieneekin Plantin rakkaan ystävän ja bändikaverin John Bonhamin muiston palautuminen mieleen tämän pojan soitosta. Led Zeppelinin rumpali John Bonham menehtyi vuonna 1980 vain 32-vuotiaana eikä yhtye jatkanut esiintymisiä tai levytyksiä kenenkään toisen rumpalin kanssa. Tribuuttikonserteissa Jason Bonham sen sijaan sai kunnian korvata isänsä rumpujen takana. Ja hienosti korvasikin.

Itse kyynelehdin jo pelkästään Wilsonin sisarusten ja yhtyeen upealle tulkinnalle. Kerta toisensa jälkeen.

Ja Sibeliuksen Finlandia ja Laineen Tuntematon Sotilas Itsenäisyyspäivänä tekevät saman aina uudestaan.

Lepää rauhassa, Jouko! Hyvää matkaa sinne jonnekin, rakas ystävä.
Jouko Tapani Vilkki 23.11.1962-6.12.2016

keskiviikko 3. elokuuta 2016

R.E.S.P.E.C.T.

Oluen arvostuksesta se alkoi. Vielä 1980-luvulla olut oli vähemmän arvostettu alkoholijuoma, jolla ei ollut asiaa arvostettuihin ruokapöytiin eikä salonkeihin. Sitten 1990-luvun pankkikriisin myötä tapahtui muutos. Työttömyys ponkaisi ennätyslukemiin ja pankkien konttoreita suljettiin kymmenittäin. Uusia keskiolutbaareja, tyyliin ”mies, hana ja panimon kaappi”, avattiin tiuhaan tahtiin. Näkemykselliset ravintoloitsijat lähtivät uusille poluille ja päättivät olla sitoutumatta jonkun tietyn panimon valikoimaan ja hakivat uusia makuelämyksiä tuontioluista.

Aluksi oli tyydyttävä Alkon valikoimaan, mikä oli nykypäivään verrattuna naurettavan suppea. Mutta kieltolain jälkeisen kehityksen näivettämä kotimainen tarjonta oli vieraannuttanut kuluttajien tottumukset kaikista vaaleasta lagerista poikkeavista makukokemuksista. Silloin vähänkin erilainen tuontiolut oli jo järisyttävä elämys. Ja ravintolassa komeasta merkkilasista nautittuna vähintäänkin eksoottista. Alkon silloinen ostopäällikkö Timo Härkönen teki uraa uurtavaa työtä valikoimalistausten kanssa.

Sain onnekseni seurata lähietäisyydeltä yhden oluttarinan syntyä, kun Osuusliike Elannon ravintolalinjalle perustettiin Oluthuone William K. -ketju. Johtaja Mikko Kääriä halusi tehdä oluesta arvostetun juoman GT:n rinnalle. Tarjolle otettiin kaikkien kotimaisten panimoiden oluita hanaan ja käytännössä kaikki Alkon valikoiman tuontioluet. Henkilökunta opastettiin käsittelemään olutta oikein, lasit pestiin oikeaoppisesti pesualtaissa ja epäröiville asiakkaille osattiin kertoa oluista enemmän kuin prosentit ja hinta. Ennen kaikkea olutta opetettiin arvostamaan ja kalja-sanan käytöstä joutui jokainen maksamaan 5 markan sakon yhteiseen rahastoon. Henkilökuntaan valikoitui ulospäinsuuntautuneita yksilöitä ja vuorovaikutusta harjoiteltiin yhteisissä koulutuksissa. Itselläni tuon ajan opit ovat kulkeneet matkassa mukana siitä lähtien ja arvostan niitä suuresti.

Minua pidetään joskus tiukkapipoisena, kun älähdän kalja-sanan käytöstä oluen sijasta. Itselleni kyseessä on puhtaasti se hienon juoman arvostus, jonka olen aikanaan oppinut. Erityisesti toimittajien tai muiden media-alan kirjoittajien käyttämänä kalja-sana osoittaa joko vähäistä yleissivistystä tai velttoutta oikeakielisyydessä. Tyhmyydestä en menisi syyttämään, sillä onhan syynä osittain vanhempiemme tapojen periytyminen jälkikasvulle.

Omaa arvostustani olutta kohtaan ovat lisänneet kohtaamiset suomalaisten olutjournalistien kanssa. Erityisesti matkat ja baari-illat Unto Tikkasen ja Kari Ylänteen kanssa harrastukseni varhaisessa vaiheessa juurruttivat konkareiden kokemuksia ja osaamista nuoren ravintola-alan ammattilaisen mieleen. Näin saatua tietoa pystyin hyödyntämään myös oluthankinnoissa jo ennen maahantuonnin vapautumista. Timo Härkönen edesauttoi ravintoloiden yksityistuontia Alkon kanavien kautta ja sai itse käytännön tietoa tuotteiden menekistä ja ravintola-asiakkaiden mieltymyksistä. Esimerkiksi Fuller´s London Pride ja Hoegaarden Wit saatiin tällä tavalla ensi kertaa suomalaisten kuluttajien huulille.

Reilu 26 vuotta olutravintoloissa on synnyttänyt vankan kokemuksen olutasioissa ja ravintolabisneksessä. Parasta on kuitenkin syntyneet työtoveruudet monien ammattilaisten kanssa. Tunnen suurta iloa siitä, että olen saanut toimia mentorina monelle olutravintola-alan osaajalle, joista monet ovat osaamisessa nousseet jo mestarin rinnalle ja ohikin. Siunaus on myös ollut se oppi, jota olen saanut imettyä itseäni kokeneemmista esimiehistä ja kollegoista. Nöyränä kiittelen teitä kaikkia, arvostukseni on suurta.

Pitkän matkan olutmaailmassa kulkeneena tunnistan itseni jo veteraaniksi ja vanhan liiton mieheksi. En kuitenkaan suostu vielä vahakabinettiin tai mausoleumiin, vaan haluan olla mukana tekemässä Suomesta entistä parempaa olutmaata. Tästä syystä halusin opiskella ja valmistua olutsommelieriksi. Eritoten oluen ja ruoan yhdistäminen kiinnostaa ja sitä kautta tietysti myös oluen arvostuksen nostaminen aivan kuten urani alussa.

Uuden sukupolven oluen kuluttajat ja tekijät, festivaalijärjestäjät, bloggarit ja baarihenkilökunta nauttivat varauksetonta arvostustani. Monet ovat tuoneet aivan uusia näkökulmia olutbisnekseen ja värikästä persoonallisuutta, joka rikastuttaa olutskeneä ja kiinnostaa uusia kuluttajaryhmiä. Tuhansia vuosia vanha olut on kokenut historiansa aikana paljon uudistuksia ja uudet tuulet ovat tervetulleita puhaltamaan pölyjä pois pinttyneistä asenteista.

Vaikka kaikkein eniten arvostan hyvää olutta itsessään, arvostan suunnattomasti myös muita olutta arvostavia ihmisiä, sillä heidän seurassaan olut maistuu aina parhaalta. Vaikka raha on aina näytellyt tärkeää roolia olutskenessä, suurinta arvostustani nauttivat ne ihmiset, joille hyvä olut merkitsee enemmän kuin siihen kulunut tai sen tuottama raha. He ovat craft!

Olutarvostuksen huoneentaulu:

1.       Arvosta oluttasi
Jos oluesi saa aikaan nautinnon, se kaipaa arvostustasi. Käsittele sitä hyvin, nauti se parhaalla mahdollisella tavalla, tiedät kyllä miten. Nauti kaikilla aisteillasi. Jos haluat, kirjoita kokemuksistasi. Muista ainakin parhaimmat kokemukset ainakin nimeltä, jotta voit uusia nautinnon tarvittaessa. Kerro myös kavereillesi sopivan hetken tullen, jotta voitte keskustella oluesi ominaisuuksista. Toivottavasti viimeisin nauttimasi olut on maailman toiseksi paras ja seuraava on se paras.

2.       Arvosta oluen tekijöitä
Olutta tekevät yleensä ne, jotka suhtautuvat olueen intohimoisesti. Toisilla on pitkä kokemus, toiset ovat vielä alkutaipaleella. Oluen tekijät rakastavat omia oluitaan, luonnollisesti. Anna heille palautetta, hyvää tai huonoa. Tekijät haluavat kuulla muiden kokemuksista omien rakkaittensa kanssa. Parhaimmat oluen tekijät osaavat arvostaa myös kritiikkiä ja kehittyvät sen avulla. Ymmärrä kuitenkin, etteivät kaikki oluen tekijät ole liikkeellä samalla filosofialla. Niin oluissa kuin oluen tekijöissäkin on eroja.

3.       Arvosta oluen kuluttajia
Oluen kuluttajat ovat oluen tärkein tuomaristo, kuluttajat päättävät mitkä oluet menestystarinoita ja mitkä joutavat poistua markkinoilta. Yksittäinen kuluttaja ei voi vaikuttaa menestykseen, siihen tarvitaan massoja. Pienille tuottajille pienetkin massat ovat tärkeitä. Ravintolassa sen sijaan yksittäisen asiakkaan mielipidekin on tärkeä. Jotkut kuluttajat voivat olla mielipidevaikuttajia ja uskollisilla kuluttajilla on vaikutusta menestykseen. Kuluttajaliikkeissä on voimaa, mutta yksikin kuluttaja voi olla merkittävä apostoli, hyvän sanan saattaja.

4.       Arvosta kilpailijoitasi
Jos olet tikkeri, aina löytyy joku, jolla on enemmän tikkejä kuin sinulla. Teillä on kuitenkin yhteinen harrastus, jonka parissa molemmilla on mukavaa. Jos olet oluen tekijä, kilpailijat ovat sinulle tärkeitä. Kilpailijat voivat olla sinulle avuksi kun törmäät ongelmiin. Heillä saattaa olla vastaus kysymyksiisi ja mikäli nautitte molemmin puolista arvostusta, vastaus saattaa olla käytössäsi ennen kuin huomaatkaan. Arvostettujen kilpailijoiden kanssa voi myös tehdä läheistäkin yhteistyötä, josta kaikki voivat hyötyä. Lisäksi kilpailu nostaa laatuasi, koska joudut kehittämään itseäsi pärjätäksesi kilpailussa.

5.       Arvosta auktoriteetteja

Jotkut ovat saaneet tehtäväkseen säätää lakeja ja säädöksiä. Toiset valvovat, että näitä lakeja noudatetaan. Äänestäjien valtuuttama eduskunta jakaa näitä mandaatteja. Hyvin harva tällaisen mandaatin haltija käyttää sitä despoottimaisesti, vaan suurin osa ymmärtää roolinsa osana demokraattisesti toimivaa yhteiskuntaa. Avoimuus päivän sana myös virkamieskoneistossa. Yhteistyö ja molemmin puolinen arvostus tuottaa hedelmää myös tällä sektorilla.

keskiviikko 22. kesäkuuta 2016

Oluen laatua ei mitata numeroilla

Hallitus julkisti muutama viikko sitten suunnitelmansa alkoholilain kokonaisuudistukseksi. Monien muiden uudistusehdotusten joukosta vilkkaimmin julkisuudessa on puhuttanut entistä vahvempien oluiden pääsy vähittäiskauppojen valikoimiin. Kommentointi puolesta ja vastaan on ollut vilkasta ja värikästä, mutta yksi asia on kuohuttanut mieltäni.

Suurten medioiden otsikoissa on taas alkanut esiintyä termi ”nelosolut” kuvaamassa kaupoissa nyt myytävän, korkeintaan 4,7 tilavuusprosentin oluen vahvuuden ylittävien oluiden joukkoa. Vuonna 1994 ennen Suomen liittymistä Euroopan Unioniin alkoholilakimme uudistui ja oluen vanhat veroluokat kuopattiin. Oluista alettiin kerätä alkoholitilavuuteen ja juomamäärään perustuvaa progressiivista alkoholiveroa. Termi keskiolut, joka siis viittaa vanhaan III veroluokkaan (3,7-4,7 til-%), jäi elämään lähinnä maitokauppavahvuisten tai C-anniskeluluvalla myytävien oluiden yleisnimenä. Alun perin ”keskari” oli siis pelkästään vahvuuden kuvaus, jolla ei ollut mitään tekemistä maun, värin, saati laadun kanssa.

Eritoten vanhemmat kuluttajat tekivät kuitenkin pidemmälle meneviä yleistyksiä, ja heille ”keskari” oli vaaleaa, yleensä ison panimon valmistamaa virheetöntä, mutta tasaisen tylsän makuista lagerolutta. Vielä nykyisinkin joutuu joskus korvat punaisena kuuntelemaan ohjeistusta ”Laita poeka nyt vaan sitä keppanaa lasiin ja vähän äkkijä!”, esiteltyään ensin valikoimansa erilaisia makuja ja vahvuuksia. Näin erityisesti maatalouskulkuneuvoilla kevättalvella tehtyjen mielenilmausten aikaan.

Suurta sisäistä hilpeyttä herätti myös joku aika sitten iäkkään naisasiakkaan kommentti esiteltyäni pilsner-tyyppistä olutta sopivaksi erään ruoka-annoksen kanssa. ”Pilsneriäkö? Eikö tämän kanssa oikea olut sovi lainkaan?” Samaan tapaan siis pilsneri on edelleen toisille se I-veroluokan olut.

Mutta se nelosolut! Jo ennen hallituksen linjausta 5,5 tilavuusprosentin ylärajasta vähittäiskaupassa mediassa rinnastettiin kaikki yli 4,7%:n oluet ”nelosiksi”. Jos vanhaa alkoholilakia katsotaan, näin tosiaan määriteltiin ennen vuotta 1994. Jotkut ehkä muistavat minkälaista oli tarjonta tuolloin Alkoissa ja anniskeluravintoloissa. Keskaria vahvemmat oluet olivat suurelta osin samankaltaisia niiden kanssa, joita nyt kannetaan Viron laivoilta ja viinamarketeista. Nämä Suomen kansa siis tunnistaa nelosoluiksi. Ja näille siis ensi vuonna avautuvat markkinat Suomen reilussa kolmessa tuhannessa vähittäiskaupassa.

Tässä yhteydessä joiden oluiden kutsuminen ”nelosolueksi” vahvasti väheksyvä ilmaus. Vai mitä mieltä ovat runsaan makuisten ja hienostuneiden imperial stoutien ystävät? Entä happamien ja moniulotteisten lambicien fanit tai mausteisten ja hedelmäesteristen vehnäbockien kannattajat? Luulen, ettei ”nelosolut” kuulu heidän sanastoonsa, kun he puhuvat suosikkijuomistaan. Yhtä vähän uskon alkoholipitoisuuden pelkästään olevan se, mistä oluen harrastajat nauttivat lempioluissaan. Alkoholin tuoma panos oluen kokonaiselämykseen on kuitenkin merkittävä. Parhaat oluet kuitenkin tarvitsevat muitakin ulottuvuuksia päästäkseen klassikkoluokkaan. Miellyttävää aromia käymisestä, maltaista tai humalista. Runsas ja kestävä vaahto laadukkaista raaka-aineista. Kauniin kirkas tai samea ulkonäkö ja väri maltaista. Miellyttävä maku kaikista korkealaatuisista raaka-aineista, hyvin hallitusta prosessista ja ammattimaisesta reseptiikasta. Tasapainoinen ja haluttava kokonaisuus on aina lukuisien osa-alueiden onnistumisten tulos.

Oluiden, vahvojen tai mietojen, laadun mittari on kuluttajille aina hyvä maku eikä sitä voi mitata numeroilla. Sen vuoksi sallisin kaiken vahvuisten oluiden pääsyn mahdollisimman kattaviin jakelukanaviin. Oluen mikrobiologiselle laadulle voidaan antaa numeraalisia arvoja, mutta se on kokonaan uuden pohdinnan aihe.

Tätä kirjoittaessani sain tiedon suomalaisen rockjournalismin legendan ja Suomen uuden aallon olutvallankumouksen tienraivaajan Mikko Montosen poismenosta.

Lepää rauhassa, Mikko.